Violentor
Maniacs
Go Fuck Yourself
Jotkut hakevat nostalgiaa vaikkapa suomirockista, mutta Violentorin viehätys piilee siinä, että se tuo mieleen sen nuoruuden huuman, kun kuuli ensimmäistä kertaa Sodomia, Sarcofagoa tai myöhemmin yhä äärimmäisemmäksi yltynyttä thrashiä. Musiikissa tuntuu olevan portaita, joita bändi astelee rappunen kerrallaan entistä härskimmälle tasolle, vaikka luulit, että biisi on jo saavuttanut lakipisteensä. Harvoin tulee innostuttua kuin tykinsuusta jylisevistä sooloista tai tempon kiristymisestä näin lapsenomaisella innolla!
Violentorin kotimaalla Italialla on pitkät perinteet vanhan liiton remellyksestä ja karskista otteesta, vaikka kovimmat jätkät ovatkin aina jääneet undergroundin suojiin. Violentor on perinteitä kunnioittaen trio, joka ei kaipaa tuekseen massiivisia kitaravalleja, vaan punkahtava soundi ja ärisijä Canen rääkyminen hoitavat homman.
Maanalainen vaikutelma tulee tietysti siitäkin, että bändi taitaa olla asenteellisesti lähempänä punkkia kuin metallia. Levy-yhtiön nimi kertoo jo paljon, ja tekstien kitkerä viha ja epätoivo viittaavat yhtä lailla crustin lohduttomaan maailmankuvaan. Taattuun eteläeurooppalaiseen tapaan maisemaa maalataan simppelillä englannilla. Se ei muutu kivemmaksi korulauseilla.
Sekään ei haittaa, että kiivaimmasta tuplabasarisalamasodasta ja Canen matalammasta kärinästä tulee mieleen Motörhead. Sen mausteeksi roiskittu saksathrash, kursailematon italomyllytys ja punk muodostavat vastaansanomattoman reseptin.
Schizophrenic Paranoidin ympäriinsä leviävä väkivaltaisuus nivoo yhteen kaikki nuo elementit ja alussa mainitun yllätyksellisyyden. Klassista paskaa.
