Vaikea kirjoittaa aiheesta mainitsematta erästä tiettyä legendaarista yhtyettä. Yritetään kuitenkin. Tuskin kukaan tämän hankintaa harkitsevista voi olla tietämätön herra Campbellin ansiokkaasta historiasta.
Valitettavasti Campbellin ja poikiensa ensimmäinen pitkäsoitto ei aivan vastaa melko kohtuuttomiksi käyneisiin odotuksiin. The Age of Absurdity ei edes yritä ampaista vanhoille tutuille poluille, mutta ei tässä toisaalta tehdä mitään uuttakaan. Bändi iskee tiskiin vinyylimittaisen 11 kappaleen puristeen hyvin perinteistä ja melko puhtaaksi kiillotettua rockia. Ote ei ole kovin raskas eikä missään nimessä metal, vaan homman nimenä on perusmallinen ja sinänsä hyvin tehty reippailu.
Se, mikä omaperäisyydessä melko karusti hävitään, laaja-alaisessa biisimateriaalissa voitetaan. Skaalaa löytyy aina bluesahtavammasta väännöstä ankarampaan reipasteluun, eikä levyllä unohdeta melodioiden tai taidokkaan kitaratyöskentelynkään voimaa. Levyn päättävä yli kuusiminuuttinen Into the Dark sisältää yksinkertaisen tehokkaan melodisen koukun, jonka voimin kiekko on mukava pyöräytellä vielä uudestaankin.
Ei siitä kuitenkaan mihinkään pääse, että Campbellin äpärät ovat valinneet erinomaista kitarointia lukuun ottamatta melko turvallisen ja sisäsiistin polun. Soundi on huoliteltu, rumpujen osalta melko ohutkin, eikä räkää ja rähinää levitellä pahemmin. Kappaleista löytyy kuitenkin sen verran terhakkaita täkyjä, että levystä jää yllättävänkin miellyttävä maku. Saako rokki olla näin kivaa?