Monet 1990-luvun musiikki-ilmiöt ovat tehneet viime vuosina paluuta. Osa niistä kuulostaa tuoreelta, osa taas on edelleen ihan yhtä paskaa kuin aikoinaankin. Alternative rockin ja grungen uudesta tulemisesta on nähty täällä Härmässäkin konkreettisia viitteitä erilaisten musiikillisten aktiviteettien muodossa, ja paikoitellen taso on ollut ilahduttavan korkealla.
Kalliolainen Polanski ei mene seiskallaan varsinaisesti riman alta. Biisikolmikko soi hyvällä otteella, ahdistuneesti ja raskaasti sisältäen kuitenkin samalla genrelle hyvin tyypillistä letkeyttä ja herkkyyttä. Piiritason kauden kärkituloksiin sillä on kuitenkin vielä pitkälti matkaa. Näin on lähinnä siksi, että kertsien koukut eivät ole läheskään niin yksinkertaisen huikeita kuin kuuluisi, eikä kitaristeja päästetä kunnolla irti No Will No Wayn pientä psykesoolorevittelyä lukuun ottamatta.
Polanski osaa asiansa ihan pätevästi mutta kuulostaa silti tympeän pyöreältä, aivan kuten moni muu vastaava yrittäjä aikoinaan. Skarppaamisen varaa on ja paljon, mutta parantamiseen vaikuttaisi olevan myös edellytyksiä.