Johan edellislevystä ehtikin vierähtää kolmisenkymmentä vuotta. Vaan kun Circle-miehet alkoivat vokotella Jesters-johtohahmoja Bruce Duffia ja Ray Violetia levyilleen ja nämä suostuivat vieläpä coveroimaan itseään, oli kai vain ajan kysymys, milloin bändiltä saataisiin uuttakin materiaalia.
Maailman ensimmäisen vaihtoehtometalliyhtyeen toinen varsinainen kokopitkä jatkaa bändin linjakasta hulvattomuutta kuulostaen siis edelleen ihastuttavasti (ja paikoin erehdyttävästi) Spinal Tapiltä. Vaikka levyllä on hyviä hetkiä – jännittäviä melodioita, vahvoja rytmejä ja kosolti ideoita – se ei yllä mitenkään samaan mestarillisuuteen kuin vuoden 1986 Fun at the Funeral.
The Sorrows that Refuse to Drown on vanhakantaisessa omailmeisyydessään mielenkiintoinen ja mieltä ylentävän hämärä heavy rock -kiekko. Sävellysten suhteen yhtye ei kuitenkaan tunnu olevan odotusten tasolla – mukana on samaa biisiä kahtena versiona, parikin lyhyempää välisoittomaista raitaa ja lainaveto, Screaming Lord Sutchin ’Til the Following Night. Levyllä on ehdottomasti ansionsa, eikä hutiksi lukeudu kuin ehkä tarkoituksellisesti väkinäisen ilomielinen päätöskappale Happy Ending, jos sekään.
Aloituskappale Fire in the Six Foot Holessa on ainesta, mutta täyteen mittaan se ei kasva. Kenties parhaiten yhtye onnistuu vaivattomasti rullaavassa, viiston beatleäänisessä popraidassa Flesh Paradessa. Vanhasta muistuttaa eniten My Card, Sir ja etukenoisesta saksofonihardrockauksesta sekoiluksi mureneva, lopussa itsensä keräävä Chalk Outline.
Jesters of Destinyn kakkoslevy on omituinen ja hajanainen viritelmä, mutta tavallaan sen pitääkin olla sellainen. Kyllähän salakavalasti tajuntaan lymyämään jääneen debyytinkin hienouden ymmärtämiseen meni aika monta vuotta. Bändi on edelleen omaehtoinen ja omintakeinen ilmiö, ja sellaisena erittäin sympaattinen tapaus