”Mä tiedän kyllä mihin pystyisit / mut mä oon oppinut ja viisaampi / Toisessa muodossa sä ilmestyt nyt / ja jälleen kerran mä hautaan sut”.
Kun tuomiopäivän torvilla Pimeys-albumin avaava Mun ihminen soi Saran konsertissa Olympia-korttelissa viime lokakuussa ja Joa Korhonen lausui nämä sanat, ovet Saran sydämeen aukesivat minulle.
Olen halunnut tulla sinuiksi Saran kanssa Veden äärelle -albumista (2008) saakka. Olen aistinut, että tässä sielun kielessä on jotain omaani, johon en täysin yllä. Keikan ja Pimeys-albumin myötä resonoiva taajuus löytyi. Ensin luulin Saran musiikin kypsyneen. Vanhoja levyjä kuunneltuani ymmärsin, että myös minun oli pitänyt muuttua sitä varten.
Saran maailmassa syleillään pimeyttä ja kylvetään valossa. Yhtä ei voi olla olemassa ilman toista. Joa Korhosen runollisissa kappaleissa tämä tarkoittaa sitä, että jokaista lempeää melodiaa vasten kuullaan toivotonta kivireen vetämistä. Raskassoutuisin melankolia ja elektronisimmat kipinät ovat yhtä sanojen kuvaston kanssa.
Korhosen herkät tulkinnat saavat tarttumaan jokaiseen hänen lausumaansa riviin kuin se olisi hänen viimeisensä. Pimeyden lauluille ei meinaa uskaltaa antautua täysin. Ne saavat pelkäämään, miten syvästi ihminen voikaan tuntea.