Olen tykännyt tästä berliiniläisestä sludge/post-metal-fiilistelykollektiivista joskus aika paljonkin. Vaan kun uudistutaan, antautuminen varauksettomaan diggailuun on yllättävän vaikeaa. Se henki ja syvyys, mitä bändin massiivisena jyrisevässä ja suurieleisen jylhässä tunnelmoinnissa on ollut vahvana pinnassa, tuntuu nyt häilyvältä.
On ymmärrettävää, että pitkän uran tehnyt yhtye pyrkii löytämään ilmaisuunsa uusia näkökulmia ja muuntautumaan freesimmäksi. Phanerozoicin ykkösosan (2018) viitteet olivat jo selviä, mutta nyt hetkittäin tuntuu soivan ihan toinen bändi. Leimallisen jyhkeä jyräys ja voimallisella dynamiikalla operoiva suurimassainen ilmaisu on omituisen laimennettua ja typistettyä. Yhtye myös tempoilee monen tyylin parissa tuoden mieleen bändin jos toisenkin.
Ankeimmat suoritukset ovat djentistä silkaksi Tool-pastissiksi äityvä 13-minuuttinen Jurassic/Creatceous ja Coldplaystä Musen kautta Mardukin mustametalliseen vihmontaan luiriva Pleistocene. Long Distance Callingin mieleen tuova post-rock-vellottelu Oligocene raukeilee ihan mukavasti mutta hätkäyttämättä. Selkeästi onnistunutta antia on Miocene/Pliocene, joka pysyttäytyy ryhdikkäästi rähinän ja tarttuvan melodisuuden kombinaatiossa. Päätöskappale Holocene on pätevä esimerkki metelittömästä mutta jäntevästä ja vahvatunnelmaisesta kappaleesta.
Albumi on parin onnistumisen, parin kompastuksen ja muutaman puolivillaisen raidan epätasainen koonti. Vahvempi melodiapainotteisuus, progeilevampi ote ja hiukan synteettinen soundimaailma ovat tietyllä tavalla tervetulleita, mutta The Ocean ei tunnu saavan niiden parissa itsestään läheskään kaikkea irti. Jos yhtye saa yhdistettyä tuoreen suunnan todistettuun voimallisuuteensa, se saattaa silti olla matkalla jonkin hienon äärelle.
Phanerozoic II esittää The Oceanin etsikkotilassa ja tuntuu olevan kollektiiville tarpeellinen siirtymävaihe. Albumi on kyllä lupaava ja hetkittäin upea, mutta ei läheskään onnistunut kokonaisuus.