Vuonna 1988 debyyttinsä julkaissut King’s X on minulle hyvin tärkeä yhtye. Niitä bändejä, joiden kanssa samoilla tanhuvilla operoivilla kollegoilla ei ole juuri jakoa. Eikä näitä beatlesiaanisin asein hard rockia vääntäviä merkkibändejä nyt toki hirveästi olekaan.
King’s X:n edellisestä studiolevystä on 14 vuotta, mutta sen jäsenet ovat niin monessa mukana, ettei alusta asti yhtä pitänyt basso–kitara–rummut-trio Doug Pinnick – Jerry Gaskill – Ty Tabor ole haihtunut mielestä.
Bändin katalogiin ei mahdu pahempia huteja, eikä sellainen ole sen kolmastoista levy Three Sides of Onekaan – jos kohta valikoiman kärkikin jää saavuttamatta. Yhtyeen fani saa joka tapauksessa juuri sitä mistä pitää: ihanaisen painavanpehmeää, maailman melskeitä pään sisällä rauhoittavaa hard rockia komeilla melodioilla ja sielukkailla lauluilla.
Jos tämä jää bändin viimeiseksi levyksi – mikä on hyvin mahdollista, jotenkin selittämättömästi jäähyväisiltä tämä näet kuulostaa, ja onhan yhtyeen nestori, basisti-laulaja Pinnick jo yli seitsenkymppinen – finaalista jää hyvä maku.
Ennen kuin reissu päättyy, toivoisin eritoten sitä, että joku älyäisi tuoda bändin vielä meille päin. King’s X:n edellisestä Suomen-konsertista on yli 30 vuotta. Enkä tietenkään ollut paikalla.