Suhteeni Fleshpressiin on kaksijakoinen. Hyllystä löytyy muutama julkaisu ja keikkojaankin on tullut katsottua suurella mielenkiinnolla. En ole kuitenkaan koskaan ollut varma, pidänkö bändistä. Enkä ole vieläkään.
Yhtye vaihtoi laulukielensä (ainakin toistaiseksi) täysin suomeksi edeltävällä Hulluuden muuri -levyllä (2017). Kotoinen kieli tuo Fleshpressin ilmaisuun tietynlaista tylyyttä, jota kulmikas ja alati arvaamaton musiikki kaipaa. Uuden albumin kappaleilla ei tosin ole lainkaan nimiä, mikä on ymmärrettävissä.
Viimeinen saavutettu tahto jauhaa tutuissa mustanpuhuvissa sludge-tunnelmissa. Materiaali on totutun haastavaa ja kasvaa hienosti kohti kymmenminuuttisen päätöskappaleen loppukliimaksia. Kokonaisuus on näennäisestä repaleisuudestaan huolimatta hyvin yhtenäinen ja johdonmukainen.
Albumin parissa kuljettava matka ei ole miellyttävä, mutta se kiehtoo takuuvarmasti. Fleshpressin ankealta tuntuva ulkopuolisuus tuntuu tässä ajassa piristävältä, ja yhtyeen ”fanien” iloksi on myönnettävä, että albumi saattaa hyvinkin olla lahtelaisryhmän tylyin julkaisu.