Quebecin black metal -skeneä esimerkiksi Forteressen kanssa ylväästi edustavan Ossuairen musiikillinen resepti koostuu hyvinkin selkeistä vaikutteista, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin tuttua, turvallista ja moneen kertaan kuultua.
Pelkistetty soundimaailma ja yksinkertaisten riffien hypnoottinen toisto on silkkaa Darkthronea, ja Ignipotentis kuulostaa osin lähes suoralta Transilvanian Hunger -tributoinnilta. Triumviratin korviinpistävin elementti on kuitenkin pintaan nostettu ja kappaleita liidaava basso, jollainen on tullut erityisen tutuksi kreikkalaisen Necromantian tavaramerkkinä. Kanadalaisilla basson rooli ei ole aivan yhtä iso, mutta se kutoo kuusikielisen rinnalla täysin omia linjojaan, joiden merkitystä sävellyksille ei tahdo edes tajuta ensimmäisillä kuuntelukerroilla.
Yhtye osaa ujuttaa suoraviivaiseen rymistelyynsä hyvällä tyylitajulla niin melodioita kuin temponvaihdoksia. Pitkän ep:n ja lyhyen täyspitkän rajamailla keikkuva puolituntinen on samanaikaisesti haikea, karuhko ja mystinen. Parhaaksi esimerkiksi tästä käy keskitempoisesti etenevä ja juhlallisesti julistava päätösraita Cénotaphe.