Käytin noin kymmenen vuotta sitten levyarvioissa taajaan termiä tönkköhevi. Kuten arvata saattaa, termi ei ollut tarkoitettu tulkittavaksi positiivisessa mielessä. Sittemmin olen kasvanut ihmisenä ja oppinut, että tönkköheviäkin voi tehdä ihan varta vasten. Ja seuraukset voivat olla hyviä.
Tämä kaikki tulee mieleen, kun kuuntelen Saxonin 24. levyä. Brittihevin veteraanijoukko on tehnyt tällä vuosituhannella pönäkänjyrääviä levyjään varsin samalla reseptillä. Välillä kuulijan on täytynyt kaipailla 1980-luvun kultaisiin päiviin, jolloin touhussa oli tiettyä notkeaa rokkaavuutta.
Viimeistään Hell, Fire and Damnationille tultaessa pitää kuitenkin ymmärtää, että eihän sitä nyt ikuisuuksia voi ihan muina heavymetalthundereina tuutata kukkopoikaheviä. Tarvitaan myös harkitummin etenevää vanhempien valtiomiesten tamppausta, jossa on aimo annos voimaa ja tarttumapintaa. Esimerkiksi Madame Guillotine ja Fire and Steel ovat nimiensä mukaista perusjuttujen toistoa, mutta ihan vakuuttavaa tenhoa niistäkin löytyy.
Tuhti albumi vertautuu muun muassa Acceptin viime vuosien levyihin, joilla niilläkin on ollut mukana – yllätys, yllätys – nyt neljättä kertaa Saxon-yhteistyötä tekevä tuottaja Andy Sneap.