Typerällä nimellä paiskattu kreikkalaisbändi vääntää roskaista ja vihaista vanhan koulun black metalia ysärin Pohjolan malliin. Etenkin suomimeno tuntuu olevan kaksikon mieleen.
Bändin kahdeksas levy ei ole millään lailla yllätyksellistä tai innovatiivista kamaa, mutta ainakin se on mukavan käppäistä ja sotkuisen maanläheistä. Junttimaisia melodioita, vauhtia ja vaarallisia kurveja riittää. Siihen on kuitenkin syynsä, miksei Sad ole noussut minkäänlaiseen maineeseen edes undergroundissa.
Pääosin muilta bändeiltä lainatulla perusjynkällä ei pitkälle pötkitä. Otetaan hieman Satanic Warmasteria, isketään päälle Goatmoonia, huudetaan huvittavaa Aku Ankka -räksyä ja siinäpä meillä on Sad. Surullista. Olisipa biiseissä edes paskoja casioita, niin meininkiä jaksaisi paremmin. Nyt viisikymmenminuuttinen savotta on erittäin pitkä.
Sad tarjoilee harmaaseen massaan uppoavaa ja tympeän mitäänsanomatonta musiikkia, jonka olemassaolon unohtaa sillä hetkellä, kun sormi napsauttaa stop-nappia. Pientä yritystä kehiin, kiitos.