Käppäisyys ei ole automaattisesti huono asia. Oikein köpöteltynä käppä voi tarjota paljon rakkautta ja nautintoa. Vaatimuksiin kuuluvat poikkeuksellisen kovat kappaleet, sopivalla tavalla sympaattinen ulosanti, kirkas otsa ja nostattavat melodiat.
Australialainen Convent Guilt on päässyt käpän hajulle, mutta homma viedään liiankin pitkälle. Kitarapuolella seurattavaa kuitenkin riittää. Riffit ja melodiat hyödyntävät kahden kirveen mahdollisuuksia kiitettävästi, ja selkeä miksaus jakaa kudonnat miellyttävästi erilleen.
Soundi on siis käppää, mutta hyvällä tavalla kirkasta ja puhdasta. Kappaleet sen sijaan jäävät hieman laiskoiksi toisinnoiksi NWoBHM-tyyppisen heavyn ja hard rockin perinteistä. Näiltäkin osin bändi onnistuu kuitenkin tyydyttävästi.
Äärimmäistä käppää sen sijaan tarjoillaan lauluissa. Ian Belshawin heikko kailotus kuulostaa siltä kuin äijä availisi tauluaan ensimmäistä kertaa elämässään. Vaikutelmaa tehostaa aivan takapuolelle tehty laulumiksaus, joten kaverin heikko käninä tulee ja menee miten sattuu.
Onhan tässä tietty huumoriarvonsa, mutta jotain rotia nyt sentään. Maailmankaikkeuden surkeimmat laulutkin olisivat siedettävissä, jos itse musiikki keulisi poikkeuksellista neroutta, mutta niiltäkään osin ei päästä kuin kohtalaisen tienoille. Pulttibois-henkisen laulannan myötä kokonaisuus vaipuu kertakäyttöiseksi ja vaivaannuttavan huonoksi huumoriksi. Sori hei!