Ordogin viides albumi alkaa kelvolla death doomilla yhtyeen rouheaa keinuttavuutta, tuudittavaa seesteisyyttä ja tummiin syvyyksiin hukuttautumista demonstroiden. Jo tällöin pinnan säröistä kasvaa kuitenkin kuuntelukokemuksen pilaavia halkeamia.
Yhtye osaa olla ennalta arvaamaton, mutta se toistaa liikaa parhaimpia ideoitaan, puhumattakaan jo valmiiksi tympivistä riffeistä, jotka pyörivät liikaa tökkäilevästi rytmitetyn demppauksen ympärillä. Soitto on huolimatonta, minkä lisäksi siirtymät ovat liian jyrkkiä tuhoten sekä karmivuuden että harmonisenraskaan armon tunnelmat.
Puuduttavan monotoninen örinä jää pinnalliseksi hampaidenvälistä rähinäksi latteiden puhtaiden osuuksien ollessa harvassa. Kovasti lainatun My Dying Briden dynaamista ja tunteikasta tulkintatapaa kaivattaisiin tukemaan levyn pääosin kieleltään nättiä lyriikkaa.
Myös äänimaailma on lukuisine kokeiluineen ontohko ja epäyhtenäinen. Miksaus tekee karhunpalveluksen etenkin kosketinosuuksille, joiden sekaan lukeutuu ehkä syystäkin haudattuja, katkonaisia ja täytemäisiä pimputuksia. Hillityn kauniisti leijuvat mutta goottimaisen kohtalokkaat jouset ansaitsisivat annettua suuremman roolin.
Ordogin julman linnakkeen taustalla kummittelevat samat ongelmat kuin suurella Metallicalla surullisenkuuluisimpina päivinään. Pituuteensa ja puisevuuteensa hajoavat kappaleet, jotka kuulostavat siltä kuin niitä olisi yritetty kynäillä poralla paperille, sekä kyseenalainen toteutus rumpujen kompastelevuudesta ja sopimattoman rujosta soinnista lähtien varmistavat kuulijan jäämisen muurin taakse.