Sub Popin alun perin vuonna 2001 julkaisemalla kakkoslevyllä Nebulan kokoonpano muodostui vielä kolmesta Fu Manchu -heebosta, ja se kyllä kuuluu. Biisitasolla ei ehkä odotetun ilmiselvästi, mutta ilmaisun osalta aika selkeästi. Molemmissa leireissä on hengitelty ihan saletilla samoja pölyjä.
Nebulan touhu ei ole aivan niin suoraviivaista meuhtomista kuin Fu Manchulla, mikä on enemmän tai vähemmän hyvä juttu. Levy on kivasti vaihteleva, mutta mukana on myös skipattavaa tavaraa. Etukenoinen riffituuttaus toimii, ja bändillä onkin kohdakkoin hyvä Stooges-viba.
Lisäsävyt ovat tervetulleita, sillä yhtä ja samaa stonerpaahtoa saa harvoin kantamaan koko levyllistä. Tilanne ei tosin mainittavammin parane vaikkapa Travelin’ Man’s Bluesin countrysävyillä. Nebulan perustatsina on joka tapauksessa vankasti jytkivä fuzzrock. Bändi tekee hommansa hyvin, mutta onnistuu loistavan biisin tekemisessä lähinnä vain energisesti pumppaavan avauskappaleeen Do It Now’n kohdalla. Muu materiaali on perushyvää pörinärockia kruisailun tai skeittaamisen taustalle.
Vuosituhannen vaihteessa, kun stonerista tuli innostuttua enemmänkin, Nebula oli bongattavien listan kärkipäässä mutta ei jäänyt kestokuunteluun. Syy tähän käy aika selväksi Chargedilla, joka on hyvä mutta ei missään tapauksessa erikoislaatuinen albumi. Yksi ässäraita, tukku perushyviä ralleja ja vähän tauhkaa. Bonuksina on rullaava demoversio levyn parhaimmistoon kuuluvasta Giantista ja avaruudellisempi Cosmic Egg.