Mustan metallin lähteestä ammentava tamperelaisbändi punoo kolmoslevyllään häijyjä ja manaavia sointuja elämän epämiellyttävistä kääntöpuolista. Kymmenvuotiaan yhtyeen ilmaisu työntyy syvälle Pohjolan pimeyteen ja saa hyytävällä monisakaraisuudellaan aikaiseksi varsin hyvää tutinaa.
Raaoilla suomenkielisillä ärinä- ja kärinälauluilla tulkitut kappaleet muistuttavat joistakin kotimaisen bläkkisskenen bändeistä kuten Paarasta ja Azaghalista. Jälki on kuitenkin verrokkejaan makaaberimpaa ja etenkin rokahtavampaa. Keskitempoisemmalla rockvaihteella väännetään jopa siinä määrin, ettei musiikkia olisi väärin kutsua black’n’rolliksi.
Pääosin raastavan karheasti tiristävän soitannan sekaan on ripoteltu kuoroja, kilkutuksia, kuiskailuja ja muita toimivia tunnelmaelementtejä. Edustavimmin ne pääsevät esille levyn loppupään eeppisiä ja kuulaita piirteitä saavissa nostatuksissa, kuten Pystyyn kuolleessa ja Sudennahkassa. Tällaista monitasoisempaa kajauttelua olisi kuullut mielellään enemmänkin ja vielä laaja-alaisemmin, sillä osassa veisuista tyydytään veivaamaan tasalaatuisemmin.
Tasapaksuksi materiaali ei silti missään vaiheessa taannu, ja kaikkinensa yhtye luovii selvästi oikealla tiellä.