On hämmästyttävää, että Derrick Green on ollut Sepulturan, maailman opportunistisimman hevibändin, nokkamies pian 20 vuotta. Kuvio on kumma sikälikin, että joka ikinen kerta, kun brasilialais-amerikkalainen nelikko julkaisee levyn, hän on ”se Maxin paikkaaja”.
Tiedän kuulostavani väsyneeltä. Itsepä kekonsa kasasivat ja kuvionsa lopullisesti sotkivat.
Nyt on otettu lento Ruotsiin ja painuttu tämän hetken kovimman metallituottajan Jens ”Puukreeni” Bogrenin hoiviin. Josko se tästä? No ei ihan.
Nimibiisillä aloitetaan. Se ei tosin ole mikään Arise vaan Faith No More -tyylin balladintapainen. Tätä seuraava I Am the Enemy ei ole mikään Territory vaan turhanpäiväinen punkinjämä. Phantom Selfissä on tuulahdus tutusta Seposta. Mutta eikö vaan siihenkin ole tungettu kaiken maailman bollywoodviuluja Inner Selfistä muistuttavan riffin päälle. Ei näin, saakeli.
Levyllä on paljon hienoja riffejä. Välillä oikein villasukka teputtaa mukana, mutta kappaleista ei oikein ota kokonaisuutena selvää. Edes taikuri Bogren ei ole tapojensa vastaisesti saanut Sepulturasta parasta irti. Mutta miksipä saisikaan, kun kaksi perustajajäsentään soittelee samaan aikaan hämeenlinnalaisessa kylpylässä vanhoja biisejään väärin tyrmistyneen yleisön edessä.
Machine Messiah ei ole huonoa musiikkia. Se ei vain innosta kuin upean rumpaloinnin ja timakoiden riffittelytuokioiden kohdalla. Johtohahmo Andreas Kisser on yksi planeetan kovimmista hevikitaristeista, jolla riittää ideoita mistä ammentaa. Mutta se yhtyeen Hetki, jona oivallukset hiottiin joskus timanteiksi, on harmillisen kaukaista historiaa.