Amaranthen voisi helposti todeta edustavan kaikkea sitä, mikä nykyisessä valtavirtametallissa on vikana. Laulaja Elize Ryd on saanut osakseen hehkutusta, eikä vähiten ulkonäkönsä vuoksi, mutta kokonaisuutena yhtyeen moderni popmetalli on aiheuttanut enimmäkseen närästystä.
Omalla kohdallani yhtyeen tuorein pitkäsoitto sai pohtimaan, kumpi on parempaa musiikkia, rehellinen pop vai epärehellinen metalli. Päinvastoin kuin useimmat, ajattelen yhtyeen vesittävän hyvät popkappaleet keskinkertaisella metallilla.
Rydin lisäksi yhtyeessä on kaksi muutakin solistia, puhtaista lauluista vastaava Jake E. Lundberg ja örisevä Henrik Englund Wilhelmsson. Jälkimmäinen kiinnitettiin bändiin kolme vuotta sitten, kun alkuperäinen murisija Andreas Solveström jätti orkesterin.
Juuri tämä elementti häiritsee koko konseptissa eniten. En kykene ymmärtämään, miksi yksikään (tämänkään) levyn kappaleista tarvitsisi tuekseen örinälaulua. Minusta kolmen laulajan yhdistelmä ei toimi tässä yhteydessä muutenkaan kovin hyvin: kun jokainen heistä yrittää rohmuta itselleen liiditilaa, vaikutelma on toisinaan vähän sillisalaattimainen. Elize Ryd kykenisi kannattelemaan ryhmää aivan mainiosti yksinään. On aivan selvää, että juuri hän on yhtyeen keulakuva.
Kaikesta nillityksestä huolimatta olen levyn äärellä aivan myyty – asia, jonka kanssa en ole vieläkään täysin sinut. Haluaisin vihata levyä, mutta sen imu on vastustamaton. Jo videobiisi That Song sai We Will Rock You -henkisessä rytmityksellään mieleni kepeälle ja varsin hyvälle tuulelle. Eikä tunnelma putoa muidenkaan esitysten kohdalla. Amaranthe on, kuten heidän edellinen levynsäkin totesi, massiivisen addiktiivinen.
Bändin röyhkeys on ihailtavaa. He eivät pyytele anteeksi, saati nöyristele, vaan tekevät asiat juuri haluamallaan tavalla. Eurodancerytmit ja Scorpions-henkiset kitarasoolot eivät ole koskaan yhdistyneet näin vaivattomasti. Lähtökohtaisesti meininki ei osu omaan makuhermooni, mutta kun toteutus on näin taidokasta, sille täytyy nostaa hattua.
Vaikka joutavat heviriffitkin asettuvat lopulta uomiinsa, toivoisin silti, että Amaranthe luopuisi metallijynkytyksestä ja siirtyisi suosiolla tekemään diskopoppia. Niille, jotka epäilevät Elize Rydin kykyjä toimia bändin ainoana laulajana, suosittelen kuuntelemaan päätöskappale Endlesslyn, joka on hänen ensimmäinen varsinainen sooloesityksensä Amaranthessa. Komeasti liitää.