Vermilia kykeni verhoamaan itsensä kiehtovaan mystiikkaan jo debyytillään. Toisella albumillaan suomalainen pakanavelhotar laajentaa ilmaisuaan entisestään, muttei siltikään paljasta kasvojaan täysin.
Ruskan ensimmäinen puolikas saa hämmentymään. Vermilia kurkottaa korkeimpiin kuusiin viipyilevässä, tunnelmia punovassa muodossaan, mutta kapsahtaa katajaan aina kun äityy raskaimmilleen.
DIY-henkisyyden voisi luulla vain voimistavan blackmetallisimpien pirskahdusten alkukantaisuutta, mutta useimmat levyn raaimmiksi tarkoitetuista metallikliimakseista tuntuvat suorastaan raastavan keskeneräisiltä.
Albumin loppupuolen eeppinen Tuonen joki, kuulas Ruska ja liikuttava Kaipaus ovat parasta, mitä Vermilia on säveltänyt, eikä näillä kappaleilla ole mitään tekemistä metallin kanssa.
Jos Ruska koostuisi vain parhaista väreistään, se olisi ehdottomasti neljän kirveen arvoinen albumi.