Ilmavan rento levy loistaa vain hetkittäin – arviossa Jerry Cantrell

Julkaistu Infernossa 11/2021.

JERRY CANTRELL
Brighten
OMAKUSTANNE

Kitaristi-laulaja Jerry Cantrellin johtama Alice in Chains on kaikkien aikojen lempparibändejäni. Cantrellin aiemmat soolot Boggy Depot (1998) ja Degradation Trip (2002) ovat hyviä, joskaan eivät samaa tasoa kuin AiC-levyt. Tyylinä on niilläkin raskassoutuinen, melodiavoittoinen grunge.

Kolmannella soololevyllään Cantrell ottaa akkarin käteen ja asettuu etäämmälle muusta tuotannostaan. Mies ei ole hukannut itseään tai menettänyt säveltäjänkykyjään, joten mukana on tietysti tunnistettavan painostavaa lunastusta ja melodioissa leimallisen tarttuvaa koukkua. Melankoliset ja syvältä kouraisevat sävelkulut saavat kuitenkin rinnalleen kepeämpiä rallatuksia, jotka jäävät valitettavan heppoisiksi.

Akustinen kitara on suuressa roolissa niin hiljaisemmassa kuin äänekkäämmässä ilmaisussa. Cantrell johdattaa akustisellaan Atone-rymistelyn ja komeasti tummin siivin liihottavan Siren Songin hienosti maaliin. Siellä täällä pilkistävä rämpyttelyrock ei puolestaan jaksa oikein innostaa, ja paikoitellen pinnassa olevat kantrisävyt tökkäävät makunystyröitä aika ilkeästi.

Ilmavan rennosti etenevä albumi edustaa parin tosi hienon biisin lisäksi aika tasaista aivan jees -osastoa. Loistava levy on vain hetkittäin.

Lisää luettavaa