Ilottelevan soiton hekumallisuus – arviossa Suicidal Tendencies

Arvio julkaistu Infernossa 9/2016.

Suicidal Tendencies
World Gone Mad
Suicidal

Reilut viisikymppinen bandanajermu Mike Muir pataljoonineen riemastuttaa taas – ei toki aivan kulta-aikojen malliin, mutta crossover on silti ehdottoman mukaansatempaavaa. Fiilis on harvinaisen energinen ja tunnelma katossa.

Bändi on panostanut tällä kertaa biiseihin. Ne ovat Suicidalin mittapuulla varsin asiallisia joskaan eivät erinomaisia. Ilottelevan soiton hekumallisuus ja asenteen hyväntuulinen kipakkuus paikkaavat kolmisointusahaukseen jääneitä sävellyksellisiä aukkoja erinomaisesti. Muirin laulu toimii ja sanoissa on tutulla tavalla hersyvää huumoria (Clap Like Ozzy), kummastelevaa etääntyneisyyttä (The New Degeneration) ja surumielisyyttä (Still Dying to Live).

Kitaristi Dean Pleasantsia lukuun ottamatta täysin uudistunut bändi on kova. Rumpali Dave Lombardo hoitaa homman kotiin täysin suvereenisti. Äijän jämäkänilmava groove kannattelee biisejä erinomaisesti, ja basisti Ra Díazinkin meno on harvinaisen imukasta, peukutusta tahi ei. Kitaraosaston riffittely ja liukkaat soolonluikaukset hoituvat nekin papukaijamerkin arvoisesti.

World Gone Mad on asenteeltaan punkimpi ja otteiltaan selväpiirteisempi kuin muutaman vuoden takainen, jopa ylisoitettu 13. Taitava mutta jatsailun sijaan lennokkaasti iskevä ote toimii bändin eduksi. Edeltäjän lopetusbiisi This Worldkin saa nyt rutkasti toimivamman luennan.

Mikäli World Gone Mad jää Suikkarien viimeiseksi levyksi, ainakin yhtye kuulostaa rehdisti itseltään – metallisen hc-pohjaiselta koplalta, jonka monipuolinen soitto on ennennäkemättömän funkya ja herkkää. Bändi ilahduttaa pahimmista kikkailuista ohi päästyään kuulostamalla jälleen siltä loistavalta Suicidalilta, jonka menoa on diggailtu vuosikymmenet.

Lisää luettavaa