Rämekuukkelin hanska täyttä undergroundia edustavan julkaisupolitiikkansa suhteen pitää, mikä on sinällään todella arvostettavaa. Minkäänlaiset tutkimustulokset ja kannattavuuslaskelmat eivät tunnu kiinnostavan pennin jenin vertaa, musiikki itsessään kyllä. Sen verran haastava ja tinkimätön tämäkin splittijulkaisu kuitenkin on, että oman säkkini pohja alkaa tulla vastaan. Näin ei ole bändien edustamien musiikkityylien takia, vaan esitystavan ja sisällön, joka pölisyttelee hilsettä.
Cicutoxinin puolentoista ja kahden minuutin välissä poukkoilevat viisi biisiä muistuttavat rusakon jahtaamista. Ne säntäilevät sinne tänne pysähtyen välillä paikoilleen, ja juuri kun luulet saavasi niistä kiinni, jänö ryntää taas pakoon pää viidentenä tassuna. Bändi ei löysäile missään vaiheessa, mutta intensiteettiä ja iskevämpää musiikillista sisältöä voisi olla silti selkeästi enemmänkin.
Slave Hands mahduttaa omaan puoliskoonsa vain yhden kappaleen, jolla on kestoa lähes saman verran kuin kääntöpuolella yhteensä. Raahaavalla tempolla rääkyvä sludgejurnutus vaatii toki enemmän aikaa ja tilaa, mutta ongelmat ovat pitkälti samat kuin yhteistyökumppanillaan: meiningin soisi olevan vieläkin rajumpaa ja synkempää tai vastaavasti lupsakampaa ympäripyöreyden sijaan.
Pienenpieni kohderyhmä arvostanee tätä kymppituumaista luultavasti enemmän kuin minä.