Marten on perustuksiltaan doom-kategoriaan luokiteltava levy. Lähestymistapansa on kuitenkin aika lailla muuta kuin perinteinen. Saatteesta löytyvä doom rock -termikään ei oikein miellytä silmää tai korvaa.
Melankolista ja verkkaista musiikki toki on, muttei mitenkään raskasta tai painostavaa. Niin laulusta päävastuussa olevan Susie McMullanin herkkä ääni kuin sello ovat perinteisen tuomionjulistuksen puolelta tuttuja elementtejä, mutta Brumen kohdalla ne ovat keskeisemmässä osassa pelkän maustamisen sijaan.
Leppoisa mutta haikea tunnelma on intiimiydessään lähempänä unenomaista poppia. Se tuo hieman mieleen Emma Ruth Rundlen omat tekemiset sekä vierailut musiikin rajoja haastavien raskastelijoiden levyillä.
Levy on kaikessa pienimuotoisessa eleettömyydessään kiehtova, mutta kuuntelukokemus olisi entistä syvempi, jos rujompaa vierasääntelyä sisältävän How Ruden ja sitä seuraavan Heed Me’n kaltaisia pieniä irtiottoja olisi enemmän. Askarruttamaan puolestaan jää, mikä eläin mahtaa seurata aasi-, kukko-, jänis- ja näätäjulkaisuja.