Jännä juttu, miten ulkomusiikilliset seikat kuten konteksti, trendit ja ajan kulku todella vaikuttavat siihen, miten bändin musiikkia katsoo ja kuuntelee. Sitä ei haluaisi muka-objektiivisena kriitikkona myöntää, mutta uusi The Haunted on täydellinen esimerkki tästä väistämättömästä tosiasiasta.
Jos Strength in Numbers olisi tehty heti rEvolvErin (2004) jälkeen, albumi saisi minulta varmaan nelosen. Marco Aro ärjymässä mikin takana, tarttuvat vyörytysriffit ja kokonaisuudessaan tyydyttävän äkäinen fiilis tarjoaisivat aika pitkälti sitä, mitä tasaisessa noususuhdanteessa olevalta bändiltä tuolloin odotettiin ja hinguttiin.
Onhan levy vähän pitkä, mutta silti tasaisen iskevä ja vihainen. Toivoisin hieman tiukennusta yleiseen pakkaukseen ja häikäilemättömämpää editointia, mutta olisin silti vakuuttunut ja ajattelisin, että seuraavalla levyllä varmaan palataan taas astetta rankempaan meininkiin.
Nyt ollaan kuitenkin vuodessa 2017, yli vuosikymmen Dead Eyen (2006) ja sitä seuranneiden hämmentävien hempeilyjen jälkeen, jotka melkein lamauttivat bändin kuoliaaksi.
On ollut periaatteessa hienoa seurata, miten Marco Aron paluu Exit Woundsin (2014) kohdalla on tuonut bändin materiaaliin taas draivia ja hyökkäysvoimaa. Jokin vaikeasti määriteltävä liikevoima bändin julkisuuskuvassa ja yleisön kiinnostuksessa on kuitenkin kadonnut bändin suvantovuosien aikana.
Ja nyt on myönnettävä, että tasaisen raivoisa meininki, joka olisi kiinnostanut bändin noususuhdannevaiheessa, jää enää vain tasaisen kiinnostavan thrash metalin tasolle.
On se jännä. Ja sääli. Kai.