Epitaph oli kuuleman mukaan demoillaan merkittävä osa Italian synkistelyskeneä 1980-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa. Kakkoslevynsä perusteella sillä ei kuitenkaan ole nykypäivänä juurikaan mitään mielenkiintoista annettavaa. Meininki on kaikin puolin jähmeää vailla menneiden aikojen mystisyyttä.
Viisi vuotta sitten palanneen bändin musiikkia voi edelleen luonnehtia doomiksi, aina kappaleiden pituuksia myöten, mutta mitenkään erikoisen painostavaa tai edes raskasta se ei ole. Tämä ei ole sinällään mikään ongelma, mutta kun kappaleet ovat kaikessa palikkamaisessa yksinkertaisuudessaan ympäripyöreän kasvottomia, lopputulos on perin tympeä. Pisteitä ei korota Emiliano Cioffin teatraalisuutta havitteleva, venkoileva laulutyyli, joka onnistuu lähinnä ärsyttämään.
Waco the King ja Wicked Lady ovat levyn hitaimpia, tummimpia ja myös parhaita kappaleita, mutta nekään eivät tarjoa mitään erityistä edes genreaddikteille. Juha ”Watt” Vainion tutuksi tekemin sanoin: kansi kiinni ja kuulemiin.