Hyppy vuosituhannen alun emonkatkuisen vaihtoehtometallin äärelle ei kuulosta ollenkaan pahalta.
Jenkkiyhtyeen ilmaisu on peräisin noilta ajoilta, ja kahdeksas pitkäsoittonsa kuulostaa vakuuttavalta. Sarja on sama kuin Hundred Reasonsilla ja Cave-Inillä: kitarat runnovat äänekkäästi, rummuissa on isoa lyöntiä ja vahvasti kajahtava laulu on itseoikeutetusti pinnalla.
Aavistuksen sisäsiistiä ja vaarattoman kuuloistahan tämä on, mutta myös niin tarttuvaa ja hyvin tehtyä, ettei jäljestä voi olla diggaamatta vähintään miedosti. Meininkiä ja jämäkkyyttä on kiitettävästi, ja laulumelodiat ovat suorastaan ylenpalttisia. Ilmaisu on niinkin sulavaa, että sen seasta toivoisi löytyvän jotakin repäisevää. Jokunen räyhäkämpi riffi ja vähän karjumistakin löytyy, mutta myllytykset ovat lyhyitä välikohtia ja satunnaiset riekkumiset on miksattu kauas kuulaana kaikuvan harmonialaulun taakse.
Itselleni aiemmin outo bändi on kuitenkin tomera tekijä. Vanhaa miehistöään mukaan saaneen kokoonpanon aikaansaannos jää mieleen positiivisesti, eikä vähiten Nick Rasculineczin erinomaisen tuotannon ansiosta. Esimerkillisesti tiivistetyt kappaleet toimivat järjestään mainiosti, mutta albumi olisi loistava, jos särmää ja yllätyksellisyyttä olisi mukana rahtunen enemmän.