Apocalyptica
Shadowmaker
Sony
Lähtökohdiltaan omaperäinen ”sellohevibändimme” on ollut jo parikymmentä vuotta hämmentävän ristiriitainen tapaus. Kun Apocalyptica pääsi irti coverbändin leimastaan ja alkoi panostaa enemmän omiin sävellyksiinsä, alkoi arvuuttelu, joka ei lopu edes uuden Shadowmaker-albumin ja bändin laulajaksi kiinnitetyn Franky Perezin myötä: Tuleeko Apocalypticalle annettua paljon anteeksi vain sen takia, että se soittaa musiikkiaan seksikkäästi selloilla bändisoitinten sijaan? Vai onko asia sittenkin niin, että moni rankaisee bändiä juuri samasta syystä?
Nyt kun jatkuvasti vaihtuvista nimekkäistä vierailijoista ja muista krumeluureista on päästy eroon, Apocalyptica on uudella tavalla täysin omillaan. Shadowmaker onkin selvästi moderneinta Apocalypticaa tähän asti. Levy flirttailee samaan aikaan sekä perinteisten rockarvojen että vaihtoehtoisimman rockin suuntaan, eikä kappaleita voi kutsua rockilla kyllästetyksi klasariksi tai klasarilla maustetuksi rockiksi. Apocalyptica vain vahvistaa tunnistettavaa soundiaan, eikä Shadowmakerin musiikkia voi oikein kutsua miksikään muuksi kuin puhtaaksi Apocalypticaksi.
Tämä ei ole varsinaisesti vahvuus. Levyltä on mahdoton poimia oikeastaan yhtään läpeensä vahvaa kappaletta. Yhdeltä suunnalta voi löytää kelvollisen kertosäkeen, toiselta taas mukavan melodian ja kolmannelta ehkä napakan riffinpätkän, mutta Franky Perezin jenkkimäisillä lauluilla kyllästetyt kappaleet eivät vain kerta kaikkiaan kiinnosta edes ensimmäisellä kuuntelukerralla. Albumin ironisin puoli lienee se, että Franky Perez on lopulta kokonaisuuden paras osanen, jota ilman Apocalypticalla ei olisi aseita tämänkään vertaa.
Kun yli tunnin pompöösius saapuu päätökseensä, ollaan jälleen samojen kysymysten äärellä: Tapahtuuko levyllä mitään sellaista, jota ei olisi voinut soittaa normaaleilla bändisoittimilla? Kannattelevatko sellot heikkoja kappaleita yhtään sen paremmin? Vastaus on kummassakin tapauksessa kieltävä.