Brittiläinen Æþelruna soittaa hyvin primitiivistä ja yksinkertaista yhden miehen black metalia, joka kunnioittaa esikristillisen Englannin pangermaanisia juuria. Eikä primitiivisellä tarkoiteta tässä yhteydessä musiikillista ulottuvuutta, vaan lähinnä sävellystaitoja – kappaleet ovat nimittäin huonolla tavalla karskeja ja yksiulotteisia. Myös levyn miksaus ja masterointi on mennyt täysin metsään.
Levyn eka biisi on klassisempaa Burzum-tyylistä kamaa, mutta toka biisi jo sitten jonkinlaista oopperamaista power metalia pompööseine naislauluineen ja ynkkätiluineen. Mitä ihmettä? Kolmas biisi sekoittelee kahden edellisen tunnelmia surkeasti. Jollain perverssillä tavalla tästä tulee mieleen demotason Therion.
Hyväksi levyä ei voi kehua, vaikka on silläkin hetkensä. Ne syntyvät lähinnä perinteisemmän kansanmusiikin tahdittaessa meininkiä. Myös Wulfhelmin laulut ansaitsevat kehut. Ukko huutaa raa’asti ja rääkyy korkealta melko esimerkillisesti.
Melko kummallinen levy, josta ei tahdo löytyä punaista lankaa. Keskeneräistä huttua.