Keskiaasialaista folktraditiota ja länsimaalaista metalli- ja populaarimusiikin perinnettä yhdistelevä Tengger Cavalry julkaisee lyhyen uransa viidennen albumin. Kysymys kuuluu: onko siitä tyydyttämään persoonallisen yhtyeen ympärille varsinkin Yhdysvalloissa kehkeytynyttä nostetta?
Kokoonpanon lahjat ja eritoten elokuvamusiikkia opiskelleen nokkamiehen Nature Ganganbaigalin kyvyt loistavat mongolihenkisen soitannan nyanssirikkaudessa ja valitusvirsimäisyydessä. Se on parhaimmillaan riisuttuna, mutta toimii ajoittain myös särökitaroiden dramaattisena johdattajana. Levyn rauhallisen itämainen anti ei säväytä eikä häiritse.
Kappaleet tuntuvat kuitenkin jämähtäneen pahasti demovaiheeseen. Niissä esiintyy melko lapsellisia riffi-ideoita, ja sävellykset ovat tasapaksuja ja torsomaisia. Keskeneräisyyden vaikutelmaa lisää, että Josh Schifrisin rummutus on lähinnä kovin elotonta, ohuenkuuloista ja turhaa tikitystä. Pintaan pulpahtaa välillä myös suoranaista soitannan epävireisyyttä, eritoten korkeaäänisten kitaramelodioiden kohdalla.
Banaaleista lyriikoista ei erotu juuri mitään yhtyeen taustaa hyödyntävää tai ääneen lupailtua sosiaalisen vapautumisen teemaa alleviivaavaa. Ganganbaigalin matala kurkkulaulanta kuulostaa taustoja vasten kornilta, kuten myös Ashley-kappaleen käsittämätön autotune-kokeilu. Mies kuitenkin tulkitsee tunteikkaasti käyttäessään luonnollista äänialaansa, mikä täydentää puhtaiden jousi- ja kielisoitinten herkän surumielistä otetta.
Tulevaisuudessa yhtyeen kannattaisi keskittyä määrän sijasta sekä kappaleiden että niiden toteuttamisen laatuun. Die on My Ridea ei voi kutsua eräänlaisesta tuoreudesta ja tekemisen innosta huolimatta harkituksi tai ammattitaidolla tehdyksi, ja sen sisältö murenee sitä mukaa, mitä hallitsevamman roolin raskaus tai ylipäätään länsimaalaisuus siinä ottaa.