Sakemannien promootiota hoidetaan vanhalla kunnon perse edellä puuhun -metodilla, kun Uncertainty Is Blissiä mainostetaan ex-Grave Pleasures -rumpali Uno Bruniussonin läsnäololla. Kaveri on trion ainoa ei-alkuperäisjäsen, eikä vanhoja meriittejä voi rinnastaa tyylillisestikään Black Salvationin musiikkiin.
Helpommin uskottavaa on, että uusi kannuttaja on tuonut ryhtiä sekä biisiformaattiin että sulavampaan jammailutatsiin. Yhtyeen aiempi kopistelu kun ei ollut erityisen mukaansatempaavaa. Kasiraiturilla treenikämpällä taltioitu albumi on kieltämättä persoonallisella tavalla rosoinen eikä jää toistamaan ilmeisintä riffirockin nylkytystä tai psykedeelisen osaston huhuilua. Ainoan mielikuvan hulmahtaessa päähän siitä ei pääse eroon: tämähän on kuin stoner rockiin hurahtanut Sielun Veljet vuonna 1983! Soundi on karu, ja huurupäinen vaikutelma luodaan toistolla ja mölisevillä lauluosuuksilla. Sellaista hyvällä tavalla käppäistä hyvinvointivaltion samanismia.
Keskittyneellä kuuntelulla levystä ei kuitenkaan jää ihmeteltäväksi mitään huikean kekseliästä. Normaaleimmillaan bändi veisaa kiusallisen vetelää goottirockia Danzigin Glenan maneereilla ja saksalaisella tyylitajulla. The Eye that Breathes albumin jakavana ”herkkänä instruna” on sekin ihan liian väkinäinen ratkaisu mennäkseen huomaamatta läpi.
Meno ei ole mitenkään toivotonta, ja oppiipahan arvostamaan Oranssi Pazuzun kaltaisten bändien aidosti heittäytyvää otetta ja hullunmaanisia visioita entistäkin korkeammalle.