Kliininen ja puuduttava – arviossa Blackfield

Arvio on julkaistu Infernossa 2/2017.

12.05.2017
Blackfield
Blackfield V
Kscope

Steven Wilson on palannut Blackfieldiin Aviv Geffenin tasaveroiseksi kumppaniksi. Tuloksena on projektin viides levy, orkestroidun popin ja rockin kollaasimainen tyylinäyte, jolla riittää ammattimaisia ilmaisukeinoja huipennusten ollessa lähes poikkeuksetta jousin kuorrutettuja ilotulituksia.

Mahtipontisuudestaan huolimatta levy on kovin hengetön. Välillä vähemmän olisi enemmän, ja esimerkiksi nokkelaa rytmiosastoa riivaa jääminen muiden soitinten harrastamien turhien näpertelyjen pimentoon. Erityyppiset kappaleet laahaavat usein ja ovat yksinkertaisesti latteita, sillä niissä ei kuulu kunnon säröä, riskiä tai tunnetta.

Lähimmäs aitoutta pääsee laiskasti lausahtelevan Geffenin äänen karheus, joka ei kuitenkaan herätä sympatiaa ja saa Wilsonin tavanomaisen tylsähkön laulannan kuulostamaan suorastaan vakuuttavalta.

Kliinisyys kyllästää myös levyn elämänvalintoja ruotivan tematiikan, mikä ilmenee banaalissa tarinankerronnassa ja kirjailija Paulo Coelhon teennäisyyttä muistuttavassa ”elämä on meri” -tyyppisessä filosofoinnissa. Melodramaattisen elokuvallinen musiikki olisi helppo asettaa minkä tahansa romanttisen leffan taustalle, mutta vain alku- ja välisoitoiksi jäävät A Drop in the Ocean sekä opethmaisesti hiipivä Salt Water saisivat sen katsomisen vaikuttamaan kiintoisalta.

Suurellisen imelä levy hyökyy päälle kiusallisella halausotteella. Kosketus ei lohduta eikä satuta, vaikka uhria ajan myötä kyllästyttääkin. Steven Wilsonin monitoimijuus jatkaa arkisen mitäänsanomattomuuden urilla, kuten suurin osa Grace for Drowningin ja Storm Corrosionin riemastuttavaa kokeilevuutta ja intiimiä koskettavuutta seuranneista suorituksista.

Lisää luettavaa