Rakastan vanhaa Emperoria, ja vuoden 1997 Anthems to the Welkin at Dusk on mielestäni historian parhaita metallilevyjä. Kun bändi hajosi yli kaksi vuosikymmentä sitten, samalla hajosi myös jotain olennaista. Sitä Ihsahn tuntuu hakeneen siitä lähtien, vaikka väittää muuta.
Vegard ”Ihsahn” Tveitanin nimikkoalbumi on jo miehen kahdeksas soololevy. Se on täynnä elokuvallista mahtipontisuutta ja draamaa, ja tuntuu kuin mies olisi ladannut kiekolle koko sielunsa ja sydämensä. Niin takuulla onkin – tällaista albumia ei nimittäin raapaista kasaan ilman täyttä paloa hommaan.
Ihsahnin huonoksi puoleksi muodostuu se, että levyn musiikki yrittää olla black metalia. Vaikka Tveitan on vastuussa muutamista genren kovimmista tuotoksista, tuntuu kuin miehen pitäisi jo päästää irti menneisyydestään. Etenkin multi-instrumentalistin kuiva kärinälaulu on nykyään huonoimmillaan vaivaannuttavaa kuunneltavaa.
Albumista julkaistiin paitsi niin sanottu normilevy myös sinfoninen versio. Ihsahn on parhaimmillaan yhä huikea säveltäjä, mutta en pääse millään yli hänen soolotuotostensa kliinisyydestä. Uutuus alleviivaa tätä entisestään.