Seremonia
Kristalliarkki
Svart
Näin tehdään levyjä. Ei liian usein eikä liian harvoin. Kuulostetaan omalta itseltä mutta uusiudutaan riittävästi.
Seremonian kolmas albumi on mainio yhdistelmä kylmyyttä, viiltävää apeutta ja notkeaa jytää. Se on yhtä synkkää, depistä ja kuolemaa kaveeraavaa riitasointujen ja happojen ilotelmaa kuin ennenkin, mutta svengin määrä on aiempaa tuotantoa moninaisempi. Löytyy akustisia osioita, boogieta, punkin suhruutta, duumahtavia roikkuja, kirskuvuutta ja johnluriemaista outojazzia. Ovelat rytmitykset, kipeät sävelkulut, puhe ja huijaava lämpö toimivat, mutta mukana on hervotonta ylitouhottamistakin.
Rumpujen sekolaation, lakonisen laulun, huilun ja tajuntaalaajentavien kitaroiden lisäksi kuullaan myös kiippareita ja saksofonia, joita soittavat vierailijat, muiden muassa Okke Komulainen ja Sami Sippola.
Korpelalaisuus-liike uskoi 30-luvulla Kristalliarkin noutavan lahkolaisensa luvattuun maahan, ja kyllä tällä psykedelian määrällä halutessaan (t)ripille pääsee. Erityispisteet saavat Mustan liekin mainio groove, Kristalliarkki I:n pitkä tarinanmaalailu sekä omituisella nopeudella ryntäilevä lopetusbiisi, joka katkeaa tyystin kesken. Paras lopetus ik…
