Sardinian setien stoner-pumppu jytkyy messevästi esikuviensa hengessä. Uutta saati ihmeellistä miedosti keskivartalolihavien karvanaamojen hyppysistä ei kirpoa, mutta hyvän fiilingin perusgroovailullakin on ansionsa. Fu Manchusta Kyussiin ja Black Sabbathiin osoittavat viivat ovat hetkittäin hyvin ilmeisiä, mikä on toki debyyttilevylle aika luonteenomaista.
Vaikka Mano de Monolla ei ole tarjota mitään erityisen spesiaalia, se onnistuu pitämään jytistelynsä ihan viihdyttävänä. Verrattaisesta jyhkeydestään huolimatta pöristely pysyy kohtuullisen svengaavana, vaikkei ainakaan rumpalin taimaus ole kaikkein säntillisintä. Kuuluupa soitossa ainakin kauttaaltaan aito ihminen.
Pohjalla on alati lämminhenkinen tunnelma, ja sopivasti aurinkoinen meininki välittyy kuulijallekin. Sävelet jäävät kaaliin kuin vaivihkaa, ja eritoten laululinjojen tarttuvuudesta annettakoon pisteitä. Letkeää tiukkuutta ja yleistä omaa ilmettä olisi kuitenkin syytä siunaantua lisää, mikäli bändi meinaa lotkautella korvia laajemmin.