On vähän juhlallista puhua ”bändi-identiteetistä”, mutta asia tulee mieleen yleensä silloin, kun sellainen puuttuu. Sinänsä ihan kyvykkäältä Komodor-yhtyeeltä ei löydy omaa ilmettä sitten millään, ja on makuasia, kuinka paljon siitä haluaa rokottaa. Kiinnostusta ranskalaisbändin tekemisiä kohtaan se kyllä vähentää.
Nimetöntä ep:tä puffataan namedroppailemalla MC5:ia ja Grand Funk Railroadia, mikä on tietysti mediaseksikkäämpää kuin kuitata hipit mielikuvituksettomaksi Hellacopters-klooniksi. Yhtäläisyydet ovat ilmeiset, selkeää mutta sopivan retroa tuhnusoundia myöten.
Toinen kummallinen kulma on markkinoida uutta bändiä sillä, että levyllä vierailee koko toinen bändi. Tässä tapauksessa nuorta orkkaa jelppaa Blues Pills, joka esiintyy kokonaisuudessaan yhdellä raidalla, ja Elin Larssonin kiekaisut värittävät kolmea neljästä biisistä.
Mutta kyynisyys sikseen. Komodor on yhtä pätevä leveälahkeisessa jammailussaan kuin mikä tahansa muukin tälle tielle lähtenyt nuori yhtye. Luvattu psykedelia ei kylläkään ole vielä edennyt itämisvaihetta pidemmälle.
Ja juuri kun on valmis lykkäämään Komodorille sille kuuluvan laatuluokituksen jostain välttävän ja tyydyttävän puolimatkasta, jullit kaivavat hihastaan kaihoisantarttuvan ja sävykkään päätösraidan 1984. Kuinka paljon mielikuva bändistä olisi muuttunutkaan, jos biisi olisi isketty heti kärkeen. Nytkin se nostaa arvosanaa näkyvästi.