Stonerin ja doomin sekaista heavyä veivaava helsinkiläisyhtye debytoi useamman vuoden tekemisen jälkeen tavallaan osaavasti, tavallaan demomaisesti. Genre huomioiden kumpikin ominaisuus on ihan ok. Ilmaisun syvyys ja tekninen taito -akselilla bändin ulosanti painottuu fiilispuolelle. Tuotannollinen omatekoisuus kuuluu tyylilajille ominaiseen lo-fi-homeisuuteen, mutta jättää toivomisen varaa soonisen iskevyyden osalta.
Verkkaisesti laahustavat, hetkittäin laahaavatkin biisit ovat sinänsä kiinnostavia; kitarapainotteisia ja sopivasti kulmikkaan jähmeällä tavalla progressiivisia. Nuotteja etsivä laulu on kuitenkin aika vaikeaa sulatettavaa, eikä ilmaisu palvele kappaleiden eittämätöntä potentiaalia. Kuulas ja surumielinen hoilotus tuo etäisesti mieleen Ozzyn, mutta lähinnä turhauttavalla tavalla.
Levyä on vähän kiusallista kuunnella, sillä biiseissä ja yhtyeessä on selkeästi ainesta, mutta musiikin ilmiasu ei palvele sitä riittävän hyvin. Albumin päättävässä nimikappaleessa on kuitenkin selkeästi enemmän ryhtiä, kaksiäänistä laulua myöten, joten jos homma on kehittymässä siihen suuntaan, tervehdimme yhtyettä jatkossa ilolla.