Saksalaisveteraanien kolmas kokopitkä ei hetkauttanut alkuun oikein puoleen tai toiseen. Sen kappalemateriaali tuntui aika tasapaksulta ja jopa innottomalta. Onneksi lisäkuuntelukerrat toivat nelikon pelkistettyyn synkistelyyn uusia uria, ja levyltä löytyi jopa pari korvamatoa, jotka jäivät mylläämään mieleen.
Dawn of Winterin esittämä vanhan koulun eeppinen doom muistuttaa tietyiltä osin Candlemassia, mutta yksinkertaisempi, klassista heavyä lähentelevä ote tuo mieleen myös ihanaisen Saint Vitusin. Ei paha. Tässä tosin jäädään jälkeen siitä jääräpäisestä karismasta ja tarttuvuudesta, mihin viimeksi mainittu ulottuu.
Laulaja Gerrit P. Mutz hoitaa hommansa hienosti. Tässä musiikinlajissa laulajan pitää olla joko poikkeuksellisen karismaattinen tai ainakin teknisesti todella hyvä. Gerritistä löytyy molempia puolia, vaikka muutamissa kohdissa on vähän hoilottamisen makua.
Levyn päättävässä Father Winterissä kitaran hienoinen epävire ottaa ärsyttävästi korvaan. Kun soimassa on vain rummut, basso ja yksi kitara, tällainen virhe ei peity yleishälyn alle. Biisi jää muutenkin tylsäksi. Kymmenen minuuttia on ihan turhaa venyttelyä, jos parin riffin ympärille rakennetusta kierrätyksestä ei löydy riittävää magiaa.
Sitä löytyy muutenkin vaatimattomasti. Musisointi humpsahtaa ajoittain jopa käppähevin puolelle, mutta pää pysyy siitäkin huolimatta pinnalla. Vanhan koulun jääräpäille suositeltavaa hidastelua.