Pandemian aikana kokeellisena black metal -projektina startannut Livgone on muuttanut tyyliään eteerisen doom rockin suuntaan. Menosta tulevat mieleen Messan ja Godspeed You Black Emperorin kaltaiset artistit.
Anoreksiaa käsittelevä albumi ei ole teemojensa puolesta kevyimmästä päästä, mutta laulaja Elise Aranguren kauniinkuulas tulkinta pehmentää efektiä hieman.
Reilut kymmenminuuttinen Hypoesthesia on yksi levyn kohokohdista ja onnistuu kiteyttämään koko levyn ydinolemuksen. Raskaalla jyräyksellä aloittava ja hypnoottisiin drone-valleihin hiljalleen häipyvä teos on kaikin puolin nautinnollista kuunneltavaa. Toinen huippukohta Dance So I Can lisää raskaan riffittelyn rinnalle katebushmaisia taidepopvälikkeitä, jotka tuovat levylle mukavan uniikkia raikkautta.
Watching Them Feelin barokkipopin ja black metalin ristisiitos sen sijaan tuntuu hieman väkisin väännetyltä, samoin kuin turhan raskassoutuisesti laahaava J’y Suis Presque.
Livgonen konsepti on mielenkiintoinen ja sen musiikissa on selkeästi potentiaalia. Tällä hetkellä yhtye tuntuu kuitenkin luottavan liiaksi estetiikkaan substanssin sijaan.