Että osaakin olla ärsyttävän kaksijakoinen levytys. Stygian Crown hanskaa eeppisen doom metalinsa muodollisesti hyvin aina kuulasäänistä, voimalla vetävää laulajatarta myöten, ja sama pätee melodioihin. Onpahan yhtyeellä myös näkemystä tuoda musiikkiin hieman tavallisuudesta poikkeavia ideoita ja elementtejä, kuten jousilla ja koskettimilla koristellussa Blood Red Eyes -balladissa tai ruosteisia viuluja hyvin hyödyntävässä Let Thy Snares Be Planted -välisoitossa.
Parhaimmillaan, kuten vahvasti Messiah Marcolinin aikaista Candlemassia muistuttavissa raskaspoljentoisissa Scourge of the Seven Hillsissä tai Beauty and Terrorissa, jälki on hyvinkin keskitasoista tai jopa hieman sen yli,
mutta näidenkin biisien ongelma on oikeanlaisen koskettavuuden ja mielenpainuvuuden puute. Litiumilla tasaiseksi lääkitty eeppisyys ei nyt vain passaa musiikissa, jonka pitäisi olla mieluummin jopa vähän naiivisti överiksi vedettyä.
Yhtyeellä olisi selkeästi lahjoja parempaan kuin mitä sen kakkoskiekko sisältää. Jospa seuraavalla levytyksellä Stygian Crown osaisi hyödyntää hukatun potentiaalinsa paremmin, jotta harmitus lakkaisi eikä toivoa tarvitsisi heittää lopullisesti kankkulan kaivoon.