Laulaja Johanna Sadonisin perustama Lucifer aloitti Blue Öyster Cultin ja Black Sabbathin inspiroimana hämyisenä retrobändinä. Entombed- ja The Hellacopters -mies Nicke Anderssonin tultua mukaan vuoden 2018 kakkosalbumille bändistä on muotoutunut koko ajan enemmän rokkaileva retrobändi. Tyyli on myös liukunut poispäin suorasta 1960–70-lukujen ihannoinnista kohti laajempaa hard rock -spektrin hyödyntämistä.
Loisteliaan viitosalbumin viimekeväinen avaussinkku A Coffin Has No Silver voisi aivan hyvin olla Dokkenin kappale! Perinteisemmän rockin osastolta Maculate Heart on varsin selvä kunnianosoitus 1970-luvun KISSille – akustinen alkupätkäkin on kuin sisarsävellys maskibändin Rock Bottomin introlle. The Dead Don’t Speakillä Andersson osoittaa jälleen olevansa riffikuningas – kitarakuviolla, jota käytetään upeuteensa nähden kiusoittelevan säästeliäästi.
Toki okkultistisella hämyilylläkin on yhä paikkansa. Esimerkiksi Slow Dance in a Crypt on nimensä mukainen valssin poljennolla etenevä kalmatanssahtelu. Biisi sisältää myös levyn kauneimman, suorastaan hurmoksellisen ylvään kertosäkeen. Mutta siinä missä kappale olisi saanut bändin alkuaikojen levyillä tarkoituksellisen sumuisen äänikuvan, nyt kaikki kuuluu kirkkaasti ja kuulaasti.