Parinkymmenen vuoden ajan kotimaisen raskaan rockin virtaa sävyttänyt Mokoma on onnistunut paaluttamaan asemansa suomalaisen metallin kaanonissa. Yhtye koki merkittävän muutoksen vuosituhannen alussa, kun se muutti ilmaisuaan selkeästi raskaampaan suuntaan. Tämän kehityksen zeniittinä voidaan pitää Tämän maailman ruhtinaan hovia (2004), joka on edelleen yksi yhtyeen parhaista albumikokonaisuuksista.
Sittemmin niin kevyemmissä kuin tuimemmissakin sfääreissä viihtynyt orkesteri on jatkanut määrätietoista kehitystään puristien mielipiteistä viis veisaten. Mutta mitä voivat metallimiehet tehdä, kun ei särö enää riitä? Tietenkin akustisen levyn.
Varjopuoli (2011) toi ilmoille vaihtoehtoisia näkemyksiä vanhoista kappaleista, ja akustiset versiot loivatkin uudenlaista painoa sanoituksille ja laulumelodioille. Laulurovio toistaa hyvin pitkälle samaa kaavaa ja tarjoilee akustisia versioita valikoiduista esityksistä vuosien varrelta. Kahden akustisen levyn välissä Mokoma on ehtinyt tehdä kaksi ”tavallista” studioalbumia, 180 astetta (2013) ja Elävien kirjoihin (2015), joiden materiaalia on niin ikään hyödynnetty.
Mokoma ei ole onneksi mennyt tälläkään kertaa helpoimman kautta, vaan on panostanut sovituksiin ihailtavan paljon. Osa kappaleista toimii jopa paremmin kuin alkuperäiset versiot. Etenkin Mutta minulta puuttuisi rakkaus tuntuu syvällisemmältä ja eri tavalla intiimiltä riisutummassa muodossa. Rautaa rinnoista/Ruovddi rattiin saa pirteää lisäväriä, kun saamelaisräppäri Ailu Valle heittää peliin oman tulkintansa. Muitakin vierailijoita kuullaan, muun muassa Ninni Poijärveä ja haitaristi Netta Skogia.
Mokoma on löytänyt itselleen luontevan tavan ilmaista itseään akustisesti. Täytyy tunnustaa, että nautin tästä juuri nyt enemmän kuin bändin varsinaisista studiolevyistä. Tämä tosin kertoo enemmän minusta kuin itse yhtyeestä.