Oululainen A Lie Nation on aseistautunut toisella ep:llään melodisen black metalin panoksin. Niistä osan on tarkoitus tainnuttaa vihollinen täsmäiskuin, osan taas kiduttaa tätä pitkitetyllä mutta nopeatahtisella sarjatulella. Joskus luoti kääntyy jopa toivottomien miesten oman ihon alle.
Ep:n kermaa on kakkosraita Shooting the Messenger. Se etenee ennalta arvaamattomasti ja vauhdilla, mutta silti sulavasti kuin vaistonsa varassa pakeneva saaliseläin, ja vangitsee ahdingon painokkaan surumielisillä melodioilla. Samanlaista ryöppyävää surmaa on siroteltu muuallekin, mutta töksähtelevästi etenevästä materiaalista ei erotu toista läheskään yhtä toimivaa kokonaisuutta. Usein huomion varastaa sävelkuluiltaan kierouteen ja silti rytmisyydeltään tarttuvuuteen pyrkivä riffittely, joka on paitsi laadultaan heikkoa myös kehnosti jäsenneltyä.
Jos kappaleet vaikuttavat suurimmaksi osaksi harkitsemattomilta kyhäelmiltä, niiden toteutus peilaa tätä täydellisesti. Rummut haparoivat, ja mekaaninen soundi vie iskuilta terää. Myös kitarat yskähtelevät A Burn Afarissa, jonka säkeistöarpeggiot ovat todella kömpelöä kuultavaa. Levylle pakolla tungetut soolot ovat hajanaisia ja huonolla tavalla karmaisevia. Laulut sentään ovat teknisesti ansiokkaita ja palvelevat musiikkia pääsääntöisesti ehkä liiankin hyvin. Rääkyminen on hukkua soitinmassaan ja sävähdyttää kovasta potentiaalista huolimatta vain muutaman kerran.
Epätasaisen Begin Haten ilmaisu on epätoivoisimmillaan vahvaa ja aitoa, mutta vihaisimmillaan kesyä ja pakotettua. Yhtye haluaa kunnioitettavasti haastaa tyylilajinsa odotuksia, mutta tulee haastaneeksi omat taitonsa epäonnistunein tuloksin. Yksi neronleimaus ei poista sitä tosiasiaa, että tullakseen tehokkaaksi ja monipuoliseksi tappokoneeksi A Lie Nation tarvitsee tasapainoisempaa materiaalia ja kliinisempää toteutusta.