Plan E:n tekemisiä ei ole tullut seurattua tällä vuosituhannella biisin biisiä, ja bändin 20 vuoden takaiset erikoiset pienjulkaisutkin ovat hautautuneet levyhyllyjen uumeniin. Vaan eipä yhtye ole kovin ahkerasti uutta musiikkia julkaissutkaan, ja tätäkin täyspitkää on tehty siellä täällä kymmenen vuoden ajanjaksolla, kaikessa rauhassa.
Yhtyeen muista erottava ominaisuus on aina ollut kitaran korvaaminen bassolla. Nykyisellään kokoonpanossa näyttää olevan peräti kolme matalataajuuskitaristia. Erityisen dominoiva piirre tämä ei kuitenkaan ole, sillä yhtye ei esitä mitään vaikeaselkoista jazznypytystä. Yleissoundi vain on tavanomaista leppoisampi ja tummempi.
Oululaisten musiikin määrittely onkin sitten astetta kimurantimpi tehtävä. Kokeelliseksi sitä voi kutsua, mutta kyse ei ole mistään avantgardistisesta tai atonaalisesti hermoja raastavasta, käsittämättömästä paskasta. Yhden pitkän kappaleen sisältävä Oulu Codex sisältää laiskanpulskeaa ja unenomaista rockia, joka herättää vahvoja mielleyhtymiä CMX:ään. Pitkälti tämä johtuu Jani Lehtosaaren ja A.W. Yrjänän äänten samankaltaisuudesta, mutta samaa löytyy niin teksteistä kuin musiikistakin. Plan E on kummallakin taiteensaralla maanläheisempi ja selkeämpi, mikä on joko hyvä tai huono juttu riippuen paljolti siitä, kuinka allerginen kaikenlaiselle mystiselle taiteellisuudelle on.
Pitkäsoiton kunnianhimoisuus on myös sen kompastuskivi. Se valuu kerta toisensa jälkeen alusta loppuun kuin paraskin Spotifysta hiljaisella satunnaisesti soiva taustamusiikki, juurikaan ihastuttamatta tai ärsyttämättä. Kokemusta ei paranna merkittävästi edes esimerkillisellä pieteetillä ja rakkaudella kasattu, käsin numeroitu fyysinen paketti, joka sisältää avattavilla kansilla varustetun vinyylin lisäksi cd:n, latauskoodin bonuksineen sekä tyylikkään tuotantomuistiokirjasen.