”Jos maailmassa vain ois kahva, sen nostaisin mä radaltaan”, lauloi Danny vuonna 1974. Tamperelainen Coughdust kokeilee hommaa kakkoslevyllään, joka murisee, jytisee ja särisee siihen malliin, että ainakin kuulijan sisäinen maailma heilahtelee radallaan.
Sludge-stonerihtavin ottein murskaavaa death metalia tulkitseva yhtye on raskas. Todella raskas. Armoton moukarointi ja runnonta on vähällä tukahduttaa, mutta yhtye on osannut ripotella takomisen sekaan ansiokkaasti mielenkiintoa ylläpitäviä elementtejä, kuten selväpiirteisyyttä tuovia kitaraliidejä. Laulupuoli on pelkkää rähinää, mutta normiörinästä hooceempään suuntaan menevä karjunta toimii, etenkin kun sitä höystetään kipakammalla kärinällä.
Näin jyräävä ja pintapuolisesti yksiulotteinen myllerrys on kohdakkoin suorastaan lamaannuttavaa kuultavaa. Pelkästä soundilla pelaamisesta ja ruskean nuotin tavoittelusta ei onneksi ole kyse, vaan riffeissä on varsin asiallisesti tarttumapintaa. Rytmillisesti homma on romuluista tallustelua, jota onneksi sävyttävät neljäsosanuoteista poikkeavat sivallukset.
Worldwrench on vahvaa näyttöä. Se on niin jyrmyä menoa, että Entombedin raskaimmat lanaukset jäävät kirkkaasti toiseksi. Stereokuuntelussa massiivinen äänimaailma on todella muhkea ja päällekäyvä, mutta nyanssit tuntuvat pääsevän paremmin esiin kuulokkeilla. Teho on joka tapauksessa melkoinen.
Kuudesta biisijärkäleestä koostuva Worldwrench on linjakas, riittävän vaihteleva ja mielekkäästi 40 minuutin mittainen, oikein onnistunut äänite. Ja mainittiinko jo helvetillinen raskaus? Sitä voisi vielä hiukan alleviivata: järisyttävän raskasta on.