Vuosien varrella olen oppinut asennoitumaan pörisijöihin rennolla mindfulness-asenteella. Eli ole kärsivällinen ja odota. Ja odota senkin jälkeen vielä vähän.
Nibirun kohdalla tätä asennoitumista mitataan huolella. Siinä missä vaikkapa Black Shape of Nexus tai maanmiehensä Ufomammut osaa kasvattaa biisejään ja ylläpitää mielenkiintoa makalla kohti kliimaksia, Nibirulla homma jää vajaaksi kuin se kuuluisa ensikerta.
Puolet levystä on lähinnä rituaalihenkistä mölinää ja drone-efektointia. Niin sanotun oikean soittamisen osuus jää vähiin. Ja sitten kun soitetaan, riffit ovat melkoisen mitäänsanomatonta jynkytystä. Ihanuuden kruunaa tekorajusti kärsivä lauluosasto. Pelottavuus ja uskottavuus pyörivät jossain Indiana Jones -leffojen Kali-kultin kilkutteluissa.
Nibirun kovasti mainostettu ”psykedeelinen sludge-rituaali” jäi omalta osaltani tulitikkujen raapimisen asteelle. Tämän levyn kuuntelu vaatii tietynlaisen mielentilan, tajuntaa muuntavilla eineksillä tai ilman. Ei kiitos.