Valkoista kohinaa -videobiisin perusteella on jo ehditty ennakoida, että 180 astetta olisi totaalista murhaa. Levyllä onkin äärimmäisen äkäisiä rypistyksiä, joissa parilla viimeisimmällä levyllä löydetyt black/death-vaikutteet lyövät kättä ilkeimmin iskevän vanhan koulun thrashin kanssa. Mainittu Valkoista kohinaa ja esimerkiksi Ajan hermo ovat jopa niin kiukkuisia, että homma menee osittain huumorin puolelle. Toisaalta Mokoma on aina hallinnut hyvällä maulla myös koomisen ulottuvuuden. Groovaavinta antia on puolestaan äärettömän hienolla kertosäkeellä varustettu Kuollut, kuolleempi, kuollein.
Toisaalta levyllä on neljä kappaletta, jotka voidaan luokitella herkistelyksi. Näistä iskelmällinen Punamultaa jatkaa bassari-iskutuksia myöten tutuimmankuuloisesti tämän lajin Mokoma-perinnettä. Lopetusbiisiksi säästetystä Vapaasta taas olisi hauska kuulla se Guns N’ Roses -henkinen demoversio, josta kerrotaan kansitekstien making of -teksteissä. Biisi on toki äärimmäisen hieno nykyisessä muodossaankin.
Kaiken kaikkiaan levyltä on hankala löytää mitään järin uudenlaista Mokomaa, mutta ei ole tarvekaan. Eikä tämä tarkoita sitä, että bändi suoranaisesti toistaisi itseään. Tyylipaletti on vain saatu jo niin hyvästi kohdilleen, ettei sitä kannata sen kummemmin sorkkia. Varjopuolen vaikutusta voi kuulla ehkä siinä, että sovitukset vaikuttaisivat olevan entistä huolellisemmin tehtyjä.