Tamperelaisdebytantti näyttää, miten peli pitkäsoittokentällä avataan vakuuttavasti. Yhtye ryskää uskomattoman raskaana, muhevana ja rankasti svengaten. Ja mikä parasta, myllytyksessä on sen verran mukavasti tarttumapintaa, että louhinta tempaa tylyydestään huolimatta mukaansa vaivatta.
Kaikilta osin erittäin murea ja maukas soundi tekisi turhemmistakin kappaleista jyrääviä, mutta Black Royalin materiaali on vahvaa. Pääosin kopla mörssää jonkin sortin death’n’rollia, mutta etukenon sijasta meno on kallellaan verkkaiseen sludgeen ja rennosti askeltavaan stoneriin päin. Lopputulema on raskas ja murskaava.
Riffit ovat todella iskeviä ja rakenteet toimivia, joten pää pysyy selkeästi pinnalla ja kuulija tajuissaan, vaikka laulu on alusta loppuun roisia rähinää eikä armoa anneta juuri muutenkaan. Yhtye selvästikin arvostaa tarttuvuutta ja saa sulautettua sitä biiseihinsä ilman minkäänlaista kosiskelua. Esimerkkinä tästä toimikoon säkeessään vallan ministrymäisesti puskeva mutta riehaannuttavaan tapaan kertsiin hidastuva Self-Worship.
Black Royalin ote on kiitettävän napakka ja maanläheinen. Multa ja pieru haisevat, mutta löyhkä on juuri oikea eikä sotke kokonaiskuvaa lainkaan. Yhtye myös höystää romuluista perussointiaan erilaisin lisukkein, vaikka kaikkia mausteita ei välttämättä edes kaipaisi. Black Royalin tuuttaus on siten harvinaislaatuista, että se tuntuu toimivan kaikkein väkevimmin raaimmassa muodossaan. Dynamiikan vaihtelu ja sävyt ylipäätään ovat levymitassa kuitenkin tervetulleita ominaisuuksia, ja Lightbringer toimii myös niiden kera erinomaisesti.