Sitä tietää tulleensa vanhaksi, kun tajuaa, että Kotiteollisuus julkaisee seitsemännentoista levynsä.
Lappeenrantalaisryhmä on kasvanut 30 vuoden aikana underground-kuriositeetista kansan syvien rivien äänekkääksi äänitorveksi, jonka musiikissa yhdistyvät väkevä suomalainen melankolia ja karjalaisen hurtti huumori.
Uusi levy sai alkunsa, kun laulaja-kitaristi Hynynen ryhtyi pohtimaan, onko hänellä enää mitään sanottavaa. Syntyi heureka-ajatus, että tehdään levy, joka kertoo siitä, ettei ole enää mitään sanottavaa.
Jumalattomat onkin sellaista kliseiden ja idiomien ilotulitusta, että valtavan myötähäpeän jälkeen Hynysen röyhkeyttä heitellä pokerinaamalla kusi housuun / uuteen nousuun -tyylisiä klassikkoja ryhtyy arvostamaan.
Levyn alkupuolisko tarjoaa enemmän tai vähemmän yhtyeelle ominaista perusränttätänttää, jonka tarttuvinta osastoa edustaa Saatanan työmaa. Vasta melankolisesti junnaava Äiti kuolema pääsee varsinaisesti ihon alle, kuten myös Tuomas Holopaisen tyylikästä kosketintyöskentelyä sisältävä, jylhästi puksuttava Umpimielet. Väkevä on myös doom-henkisesti riffittelevä nimikappale, joka päättää levyn.
Vaikka aluksi vaikutti siltä, että Kotiteollisuuden sanallinen ja musiikillinen arkku on viimeistään nyt pohjia myöten kaluttu, Hynynen kumppaneineen onnistuu kaivamaan kirstun pohjalta vielä jokusen helmen. Arvosanan optimoimiseksi todettakoon, että vihamiehet voivat vähentää ja fanit lisätä yhden kirveen.