Voimansa yhdistäneiden Kauko Röyhkän ja Sami Hynnisen kimppalevyn käsittely ei välttämättä kuuluisi Infernon sivuille, sillä raskasta rockia tämä on korkeintaan siinä mielessä, että albumin teemat ja materiaalin synnyttämät tuntemukset ovat raskaita. Ulkoinen linkki heavyyn taas syntyy tietenkin sen kautta, että Hynninen tunnetaan muun muassa Reverend Bizarresta ja The Puritanista.
Heavy metal -maailma on kuitenkin oiva heijastuspinta Dekadenssille. Stereotyyppisesti ajateltuna yksi hevin toistuvista asioista on synkkyys. Se esitetään usein liioitellusti tai karrikoiden, esimerkiksi uskonnollisen tai sotaan liittyvän kuvaston kautta, monesti myös tietyllä uholla tai mahtipontisuudella varustettuna.
Dekadenssi on toista maata. Sen synkkyys on enemmänkin ankeutta. Röyhkä nosti itsekin aiheen esille levyn julkaisun aikoihin tehdyssä somepäivityksessään. ”Ankeus. Pidän siitä. Monet Suomen kaupungit ovat ankeita”, hän kirjoitti. Nuoruudessaan laulaja halusi pois siitä ankeudesta ja pääsikin, mutta jossain vaiheessa hän huomasi taas kaipaavansa sitä.
Tämä ristiveto välittyy Dekadenssilla ehkä selvemmin kuin koskaan aiemmin Röyhkän tuotannossa. Kertojahahmo milloin liikkuu loppuun kuluneissa vaatteissa, milloin kaipaa syntien maailmaan. Selittämätön ikävä vaivaa. On ankeaa, mutta juuri se ankeus on myös nautittavaa.
Ensimmäisellä kuuntelukerralla Dekadenssi vaikuttaa kokemuksenakin ankealta, tylsältä, liian pitkältä ja paikoittain jopa kömpelösti toteutetulta. Uusintayrityksillä näennäinen harmaus alkaa vähitellen kietoutua kuuntelijan sielun ympärille. Avausbiisi Bohemiadista löytyy romuluinen groove. Naiiveimmatkin melodiat ja kielikuvat ryhtyvät kiehtomaan. Materiaali saa hohteensa.