Brittiläisen doom-koplan kakkosalbumi on osaavaa ja perinnetietoisessa erikoisuudessaan mielenkiintoista menoa. Heti ensikuuntelun alkuvaiheilla käy kuitenkin selväksi, mikä bändin ilmaisussa rasittaa: laulu.
Se ei ole sinällään huonoa tai osaamatonta, vain raivostuttavan loputonta hoilottamista. Pahimmillaan taukoa ei pidetä edes säkeiden välissä, ja säkeen loputtua pitää vielä huhuilla jotakin yleisloitsuntaa. Hyvin venyttelevästi, hankalasti hahmotettavin melodioin ja semisti valittaen nenään vetelevä solisti kuulostaa siltä kuin Thom Yorke, Morrissey ja Ian Astbury olisivat paikalla yhtä aikaa. Onkin vähän sääli, että raskas mutta sopivan melodinen pohjarunttaus jää tässä alisteiseen asemaan.
Topakkaa rytmiä ja eloisaa soittoa kuuntelee mieluusti – tai kuuntelisi, jos siihen saisi rauhassa tilaisuuden. Muutamat instrumentaalihetket vaikuttavat oikein muhevilta, riffeissä kun vaihtelee sopivasti raskas runttaus ja kudelmamaisemmat sävelten säikeet.
Famyne on kakkoslevynsä perusteella oiva bändi, joka osaa tehdä perinteikästä doomia mukavan raikkaasti ja nykyaikaisesti olematta mitenkään kokeellinen. Keskeisen elementin vieraannuttava vaikutus aiheuttaa nyt vain ylitsepääsemättömiä hankaluuksia.