Omalla tavallaan hyvinkin hieno julkaisu – arviossa Acceptin live-dvd

Julkaistu Infernossa 9/2018.

24.01.2019
Accept
Symphonic Terror – Live at Wacken 2017
Nuclear Blast

Arvostelun kalibroimiseksi kerron heti aluksi, että en ole ikinä pitänyt orkesterien lisäämisestä heavy metaliin. On eri asia rakentaa kappaleet sisältämään sinfonisia elementtejä alusta alkaen kuin ryhtyä sovittamaan saksalaista terästä uuteen muottiin jälkikäteen. Ja se, mikä sopii Bal-Sagothille ja Nightwishille, ei välttämättä sovi Acceptille.

Vai kuinka on? Bändi heitti viime vuonna keikan Wacken Open Air -festivaalin jättimäisen yleisön edessä. Tukena olivat massiiviset puitteet ja Tšekin kansallinen sinfoniaorkesteri. Monikanavaäänet, laadukas kuva ja nippu rautaisia raitoja. Edellytykset onnistumiselle ovat olemassa.

Keikka on jaettu kolmeen osaan. Aluksi painetaan viisi kappaletta enimmäkseen tuoreempaa materiaalia ilman orkesteria. Sen jälkeen seuraa puolisen tuntia kitaristi Wolf Hoffmannin bravuuria, kun äijä pääsee esittämään taannoisen Headbangers Symphony -soolonsa materiaalia. 

Tämä bändin ja orkesterin tukema osuus on julkaisun pelastava elementti, sillä klassisen ja heavyn naimakaupoiksi varta vasten tehdyt sävelet toimivat vähemmän yllättäen erittäin hienosti. Jopa kaltaiseni junttura osaa arvostaa Hoffmannin näkemystä ja kappaleiden toteutusta, jossa Vivaldin ja Mussorgskyn kaltaisia säveltäjiä boostataan isosti soivalla orkesterilla ja jämerästi runttaavalla teutoniheavyllä. Levyltä tuskin jaksaisin tätä kuunnella, mutta hienosti kuvamuodossa toteutettuna ainakin kertakatselu on oikein nautinnollinen kokemus.

Parituntisen keikan päättää kattaus Acceptin omaa materiaalia niin ikään orkesterilla tuettuna. Vaikutelma on pitkälti odottamani kaltainen: kertaluontoinen kuriositeettivilkaisu pois lukien nämä raidat toimivat parhaiten paljaaltaan. Ei orkesteri huonosti näissäkään soi, ja ilmavammat raidat tyyliin Dark Side of My Heart ja Shadow Soldiers kuulostavat kivan jylhiltä. Kääntöpuolena ovat Breakerin ja Fast as a Sharkin kaltaiset vedot, joissa orkesterin läsnäolo sotii kaikkea sitä vastaan, mistä kappaleet on alun perin rakennettu. Hyi, yök. Loppuun vielä se iänikuinen Balls to the Wall ja hyvää yötä. Bonuksina saamme vartin verran kylkiäisiä tapahtuman toteuttamisesta ja hyvän mielen.

Accept on hieno bändi ja tämä omalla tavallaan hyvinkin hieno julkaisu, mutta loppupeleissä pitäisin silti nämä kaksi maailmaa erillään.

Lisää luettavaa